Unikoulu my ass!

Nyt on Miss K:n myönnettävä olevansa vähän väsynyt.

Lapsoseni, rakas jääsilmäinen poikani, ei nuku. Pojan mielestä yöt ovat mitä mainiointa aikaa ruokailulle - "maitoilulle" - mikä meillä käytännössä tarkoittaa syöpöttelyä viidesti yössä.
Lapsen synnyttyä olin kyllä ajatellut nukuttaa häntä omassa kehdossaan, mutta lukuisten heräilyjen vuoksi ikäänkuin liu'uimme perhepetiin. Erittäin sikeäunisena, ja tottuneena nukkumaan keskeytymättömiä öitä, olin aivan liian taju kankaalla nostaakseni lapsen joka imetyksen päätteeksi takaisin kehtoon. Niinpä tulimme lopulta vaiheeseen, jossa en enää edes yrittänyt nukuttaa lasta omaan sänkyynsä, vaan jäimme suoraan samalla patjalle koko perhe.

Lähtötilanne oli siis tämä.

Aloitimme eräänlaisen unikouluttamisen. En ole varma mitä mieltä olen tuosta varsinaisesta unikoulusta, mutta tiesin, että palatakseni töihin, minun olisi saatava hyvä yöunet. Näkemykseni on, että koko perhe on tyytyväisempi kun kaikki nukkuvat hyvät, kokonaiset yöunet. Päätin siis ottaa itseäni sekä tilannetta niskasta kiinni, ja siirtää pojan rohkeasti omaan sänkyynsä. Tarkoituksena oli olla imettämättä, niin pitkälle kuin se olisi mahdollista. Ajattelin, että yösyöntien lopettaminen on suoraan johdannainen heräilyyn. Mutta näinpä ei meidän lapsen kohdalla ollutkaan.

Tämän ns. kevyen unikoulun aloittamisesta on nyt kulunut reilu kaksi viikkoa, eikä lapsemme nuku vieläkään. Olen väsyneempi kuin koskaan aikaisemmin, sillä edelleen herään sen viitisen kertaa yössä, mutta nyt nousen ylös, ja kävelen pinnasängyn viereen, ja kykin siinä pojan selkää silitellen parhaimmillaan tunnin verran. Positiivista on ollut, ettei poika missään vaiheessa ole saanut minkäänlaisia raivareita, taikka itkenyt hätäänsä. Hän vain herää, itkee minut viereensä, rauhoittuu, muttei nukahda. Heti jos poistun, huuto alkaa.
No, toissa yönä sitten tapahtui ensimmäinen oikea edistysaskel. Poika nukahti ennen kymmentä, ja heräsi ensimäisen kerran vasta kuuden aikaan aamulla. Viime yönä hän heräsi kerran, mutta nukahti melkein heti uudestaan.

Unikoulumme alkupuolella imetin lapsen ensimmäisen kerran vasta aamupalan jälkeen, mutta hölmö kun olin, tajusin vasta puolentoista viikon taistelun jälkeen, että kello kuuden aamumaidon avulla, lapsi jaksaa yönsä paremmin. Hyvä äiskä. Joka tapauksessa nukahtaminen on selvästi helpottunut, ja tuntuu että poika suorastaan odottaa omaan sänkyyn laskemista, jotta voi huokaista, sulkea silmät ja käydä uniketun johdattamana untenmaille. Unikettu on siis hännästä vedettävä, soiva lahja Ikeasta.

En jaksa uskoa että tilanteen helpottuminen veisi enää kovin kauaa. Sitä odotellessa,

Tsau mi luv's!

Hair me up!

Ah hiuksia, hiuksia!

Olen vuosien ajan ajatellut hiuksien olevan vain "kasvava luonnonvara", jolle voi käytännössä tehdä mitä vaan, sillä se "mitä vaan", kyllä kasvaa pois. Ja niinhän se onkin. Ei oikeasti ole maailmanloppu jos purkista tulikin vähän väärä sävy, tai leikkaus ei miellytä, koska loppujen lopuksi asia on korjattavissa - ainakin jossain vaiheessa.

Mutta siinähän juju piileekin, että hiukset ovat naisen kruunu, ja kun kruunu menee vinoon, horjuu koko nainen. Ja näin on alkanut käymään minullekkin. Vuosien villien värjäys, ja leikkaus kokeilujen jälkeen, olen alkanut arvostamaan hiuksia ihan sellaisinaan, enkä osaa enää ajatella niistä yhtä rennosti mitä ennen. Tämä on aiheuttanut minulle pienehkön sisäisen kriisin, sillä hiusten arvostaminen on ollut minulle lähes suoraan verrannollinen tylsyyteen (lue ns. normaaliin hiustyyliin), mikä tietenkin on vallan typerä ajatus.
Kun ennen en osannut sen kummemmin piitata tukkani kunnosta, saati sen vajavaisuudesta, olin myös herkempi muuttamaan sen tyyliä kuukausittain, joskus jopa viikoittain. Mottona oli mitä isompi ja näyttävämpi, sen parempi. Mutta nyt, kun vihdoin olen ymmärtänyt että on ihan hyvä juttu hoitaa hiuksia kunnolla, jotte ne pysyisivät kauniina ja kiiltävinä, en enää löydäkkään itsestäni spontaaniutta muuttaa tyyliäni tuosta vain.

Yksi iso syy muuttumattomuuteen on myös hennaaminen. Kun sain tietää olevani raskaana, halusin miettiä uudestaan sitä kemikaali määrää jota itseeni, ja sisälläni kasvavaan pikku ihmiseen työnnän. Vaihdoin ison osan meikeistäni luonnonkosmetiikkaan, jätin aurinkorasvat kaupan hyllylle, ja aloitin kasviväreillä pelailun. Sittemmin olen siirtynyt luonnonhennaan - korostan luonnonhennaan. Ei juurikaan siihen toiseen. Hennaamiseen palaan tarkemmin sitten vähän myöhemmin. 
En siis voi erilaisten reaktioiden pelossa enää tehdä villejä värjäys valintoja, enkä muutenkaan muuttaa väriä enää kuin muutamia asteita tummemmaksi. Vaalentaminenhan ei hennalla onnistu. Ainoana vaihtoehtona voisin yrittää lisätä omien karvojeni joukkoon erivärisiä pidennyksiä, mutta tässäkin tapauksessa vain tietyn sävyinen ombre saattaisi toimia. Näin arvioin tämän kuvan avulla, jossa naisen hiukset vastaavat aika pitkälti omaa sävyäni (henna on siitä ovela että se herää eloon auringon valossa, kun taas lampun alla sävy voi olla täysin erilainen)

 

Toinen syy kiirastuleeni on google, johon eräänä sateisena iltana näppäilin sanan "sidecut", ja voi löytöjä! Pitikin muistaa juuri nyt, kaiken tämän ahkeran hoivaamisen ja kasvattamisen  jälkeen, kuinka maukas ja edgy sivukalju voi olla! Olen ollut varmaan puolet elämästäni enemmän tai vähemmän ajeltu, ja nyt haluan sitä jälleen. Tunnen olevani tylsä, liian kalpea ja harmaa. I mean seriously, tukkani on suora, ja se roikkuu. Ei asetu. Se on kyllä ihan kauniin värinen, mutta vähän tylsä. Shokkivärejä olen kokeillut valehtelematta kaikkia sävyjä (hipstereiden luvatulla aikakaudella myös minä kaipaan lähinnä hentoa pastellia), joten niihin ei enää ryhtyä tarvitse. Mutta ehkä pikku piristys ruiske näin kevään kunniaksi voisi tehdä tälle tätä nykyä ihan hyväkuntoiselle kuontalolle.

Joten raakkumiseni ja turhuuttaan kolisevan postaukseni päätteeksi voin todeta: Sidecut it is!

xoxo Citykettu

Summertime madness!

Palatakseni edelliseen postaukseen, ja eritoten GroPro sankareihin, olemme hyvän ystäväni kanssa kyhänneet meille kesäseikkailu listan. Meitä molempia vaivasi kasvava turhautumisen tunne tekemättömyydestä, ja kokemattomuudesta, joten päätimme selättää ongelman juoksemalla suoraan sitä päin.

Lähdemme liikenteeseen pienillä asioilla, kuten vaikkapa äskettäin aloitetulla tankotanssi kurssilla, joka on jo liian pitkään ollut vain suunnitteilla. Pian olemme menossa bolderoimaan, ja sen jälkeen mahdollisesti sukeltamaan. Pyrimme pitämään listaa yllä jatkuvasti, keksimään lisää menemisiä, ja kasvattamaan niiden kokoa, siten että myöhemmin elämässä saisimme katsoa taaksepäin ja huokaista miten paljon hienoja asioita sitä onkaan tullut kokeiltua. Sillä mitä siitä saa jos ei edes lähde yrittämään? Tyhjää käden täydeltä, me sanomme.

Ystäväni on perehtynyt travelleri, toisinkuin minä, suomalainen perus kököttäjä. Joten ulkomaan seikkailut saavat ainakin toistaiseksi odottaa. Ihan jo siitäkin syystä, että olen kuitenkin melko tuore äiti, jos ihmisen koko elinkaarta katsotaan. Kihlattuni kanssa olemme kyllä jo suunnitelleet reissuja vaikka miten moneksi vuodeksi eteenpäin, toteutusta vaan pitää vielä hetkinen odottaa. Todennäköisesti liikumme aluksi lapsemme kanssa, perus kaupunkilomilla, ja kunhan lapsi hieman kasvaa, on vuorossa vähän enemmän seikkailuhenkiset reissut. Kuten viiden päivän maastopyöräily Machu Picchulla (kaksipiippuinen juttu, turismi kun aiheuttaa tuhojaan).

Totuus "seikkailu" intomme takana, on pienen pienen kirjasen ansiota. "101 things to do" oli joululahjani vuosia sitten. Nurkkaan unohdettuna ja pölyyntyneenä, en ole tehnyt oikeutta sen aikaisille haaveille ja suunnitelmille. On tullut aika korjata moinen vääryys, ja toteuttaa kesäkimaramme tiimoilta ainakin muutama kirjan (osin mahdottomista, kuten "voita lotossa") tehtävistä.

Heti alkuun voimme listata jo muutamia suunnitteilla olevia:

1. Opi tanssimaan tangolla
2. Opi boulderoimaan
3. Käy sukelluskurssi ja/ tai laitesukellus kokeilu
4. Käy varjoliitokurssi
5. Ota osaa RollerDerby treeneihin
6. Opiskele burleskia


                                             (Hän on iki-suosikkini)

7. Poseeraa pinup-henkisissä valokuvissa
8. Tee benjihyppy, sekä ihmiskatapultti
9. Kokeile BMX Racing pyöräilyä
10. Näe valaita lähietäisyydeltä
11. Opi joogaamaan ja tule notkeaksi kuin käärme
12. Pyöräile ainakin puoleenväliin Suomea

Rakkaus tekemiseen jatkukoon!

People are awesom

Hämmennyn toisinaan siitä kuinka mahtavia, ja mielettömiä asioita ihmiset tekevät. Mahtavuutta on monenlaista, mutta tällä kertaa ajan takaa lähinnä urheilusuorituksia, ja asioita joita voi toteuttaa omilla jaloilla, ja omilla taitavilla käsillä. Tunnen joskus sellaista positiivista tukahtumisen tunnetta, kun katselen vaikkapa extremelajeja harrastavien ihmisten tallenteita netistä.

Nämä omanelämänsä sankarit avaavat aamuni ja polkaisevat päiväni vauhtiin.

Tanssiminen on aina ollut myös lähellä sydäntäni, joten en ihmettele että tämän herran taidot saavat leukani kopsahtamaan vasten pöytää.
Myös hän on vaikuttava, mutta loppujen lopuksi taitavasti niprailtu kokonaisuus on se mikä salpaa henkeni.

(Kuvitella että tietokoneeni on niin vanha, etten voi katsella HD-laatuisia videoita tökkimättä)

Kaikki tämä inspiroi minuakin tekemään asioita, kokemaan lisää, ja olemaan oman elämäni sankari! Vaikka sitten pulkkamäessä, taikka sukelluskurssilla lähilätäkössä.

Eikä sovi unohtaa naisia, koska naiset ovat ihania.

 
Esquire naisten vastapainoksi, kaunis ja taitava Charmaine Olivia. Hänen työnsä ovat mielettömän kauniita, enkä voi kuin vain haaveilla samankaltaisista kädentaidoista.

Lopuksi suosittelen, ole susimies!

Fillarilta jumppamatolle, jumppamatolta tangolle

Voi liikunnan riemua!

Takana on touhukas, lihaksia kiristävä viikko. Kevään (vasta) toinen fillarilenkki on suoritettu. Kävimme puolisoni ja veljeni kanssa ajamassa muutaman tunnin ja muutaman kymmenen kilometrin rupeaman. Tahti ei lähinnä minun onnettoman kuntoni vuoksi päätä huimannut, mutta pysyttelin muiden mukana, ja kovalla yrittämisellä sain anteeksi valitettavan tahmaisuuteni. Keskinopeus ei ole edes mainitsemisen arvoinen, sillä emme todellakaan pitäneet sen kummempaa kiirettä. Tuon tuosta pysähdyimmekin jaarittelemaan, taikka ihmettelemään maaston sekä pyöriemme kuntoa.
Olimme aikaisemmin aamulla käyneet pyörähtämässä läheisen sataman jäällä, pikku pulkkalenkillä lapsemme kanssa, joten sinne suuntasimme pyörilläkin. Lenkki jäällä ja paikoittain upottavalla lumella osoittautui antoisaksi ja virkistäväksi vaihteluksi.

Kasvavalla innolla odotan lumien sulamista, jotta pääsemme jyräämään muutakin kuin vain loskalampia. Maantiepyörä on jo kaivettu esiin keväthuoltoa odottamaan, nyt vaan reippaasti lisää kilometrejä, ja korkeampaa keskinopeutta kiitos!

Aikaisemmin mainitsemani punnerrushaaste on startannut hyvin käyntiin. Vatsalihashaaste hieman nihkeämmin, mutta maha onkin kroppani kaikista alueista laiskimmassa kunnossa. Jo muutaman haastepäivän jälkeen kyllä tunsin että töitä on pitkästä aikaa tehty.
Lähdin myös seuraamaan pepun kohotus ohjelmaa, jonka avulla saan toivottavasti juuri sellaisen rantapallon joka näyttäisi ohjelman vetäjälläkin takana painavan.

Lihaskivuista puheennollen, mikään edeltävistä treeneistä ei tuntunut jättävän jälkeensä yhtäpaljon särkyä, kuin viikolla käymäni tankotanssi tunti. Viimekerrasta onkin aikaa, miltei kolme vuotta. Oma tanko makaa tällä hetkellä varastossa, syystä että sen asennus tämän hetkiseen asuntoomme on mahdotonta. Tämä fakta ajoi minut varsinaisille tankotunneille, mikä olikin ehkä paras ratkaisu pitkään aikaan. Huomasin miten paljon olen tehnyt liikkeitä väärin, kotiopiskelussa kun ei kukaan tule sanomaan jos ote on huono tai lähtöasento päin prinkkalaa. Mutta ennenkaikkea muistin miten paljon lajia rakastan! Enkä ole ihan kelvotonkaan, kun pääasiassa kyse on vartalon hallinnasta, ja minä suurinpiirtein saan vartaloni sinne minne sen haluankin. Tuntuu jopa, että tanko on ainut väline minkä avulla selätän muuten minulle normaalin kömpelyyden. 
Näytän omasta mielestäni tangolla vielä vähän liian isolta koalalta, mutta kaipa näkyyn tottuu, ja joskus tulevaisuudessa muutun notkeaksi joutseneksi - ainakin parasta olisi!  

Tankoilun tueksi pitäisi aloittaa jooga, tai muistaa venyttellä ahkerasti kotona, mikä finassikriisin ehkäisemiseksi olisi vaihtoehdoista paras.
Tulin tunnilla vielä huomanneeksi, että koulu käyttää samoja tankoja mikä minultakin sieltä varaston perukoilta löytyy, eli mielestäni ihan toimiva ja suomalaista tekoa oleva Fitpole. Pidän Fitpolen jauhemaalatusta pinnasta, sillä ainakin itselläni se pitää huomattavasti paremmin kuin esimerkiksi krominen tanko.

Ensi viikon tunti on jo varattu, sitä odotellessa voi ottaa oppia mestareilta

Haavehia aattehia

Sain sen sitten vihdoin sain aikaiseksi. Varasin itselleni koko olkavarren mittaisen tatuointi ajan. Olen pantannut sitä syystä että rauta oli kuuma toisaalla, jossa se sitten hiljalleen pääsi sammumaan, eli suoraan suomeksi sanottuna petyin toisessa liikkeessä saamaani palveluun.

Nyt uusi aikani on sellaiseen paikkaan, jonne olin sitä alunperinkin ajatellut, tosin vasta tulevan kesän lopulle, mutta jääpähän aikaa kerätä rahaa ja miettiä vielä viimehetken korjauksia kuvaan. 

Olen aina rakastanut runsas värisiä, täyteläisiä tatuointeja. Ja sitä että niitä on paljon.

Kettu tatuoinnin aiheena kiehtoo minua valtavasti. Miten siitä sitten saa oikeasti hyvän näköisen ja näyttävän onkin sitten toinen tarina.

Yllä olevassa kuvassa asettelu on mielestäni onnistunut. Kuvio seuraa miellyttävästi selän ja lantion kaarta.

Olen pyöritellyt mielessäni kahta ääripäätä. Old school henkisiä, sekä näitä mielestäni jännittäviä, ihmeellisiä, ehkei niin yleisiäkään kuvia. Osa näistä on aivan mielettömiä, enkä voi lakata taivastelemasta niiden hienoutta.

Myös feminiiniset aiheet kuten kukat ja perhoset, ovat hyviä ideoita naisen vartalolle, vaikka aikanani olenkin pitänyt niitä tylsänä ratkaisuna. Niillä voi kuitenkin tuoda sopivasti pehmeyttä muuten kovempi aiheiseen kuvaan. Ehkäpä siksi pidänkin niin paljon sokeri kalloista.

Naisten pitäisi aina maalata naamansa näin.

Jännityksellä jään odottamaan omaa värityspäivääni!

Vapise housuissasi - Miss K. urheilee!

...juoksumatolla. Olen saavuttanut urheilullisen huippuni, ja löytänyt itseni lenkkeilemästä läheisen kuntosalin juoksumatolta. Lähdin spontaanisti lapseni kummitädin (hänen urheilusuorituksiaan voi seurata täältä) kanssa tutustumiskäynnille hänen kuntosalilleen. Kokemus oli mitä mahtavin! Sellaista kipua ja energiaa en ole kokenut aikoihin. Jo pelkästään se, etten antanut testosteronimöykkyjen hämmentää minua, saatika se, että päihitin inhoni juoksumattoa kohtaan. Testasimme aerobista suorituskykyämme sekä kuntopyörällä, että crosstrainerilla ja matolla. Hoksasin crossarin näppäryyden, ja juoksumatolta ladatun, yllättäen positiivisen energian. Pyöräilyn jätän tästä lähin suosiolla maanteille, minne se kuuluukin.

Pääsin myös Lerikan johdolla testaamaan jalkaprässiä - joka mahdollisesti tulee koitumaan kohtalokseni. Minä, joka lapsena hyppäsi aina yli kaksi metriä vauhditonta pituutta, minä, joka harrastan maantiepyöräilyä ja olen aina omannut vahvat jalat, sain valmiiksi hädintuskin pienen sarjan ilman painoja! Voi nolous ja raskaus ajan liikkumattomuus sentään! Onneksi muutama onnistunut leuanveto sentään luo minuun uskoa tulevasta vahvasta ja pystyvästä vartalosta.  
Tämä koettelemus kyllä motivoi minua entisestään lihaskuntoiluun noiden kauan kammoksuttujen hikikoppien pariin. Haluan pitää tämän fiiliksen, ja seota ilta toisensa jälkeen liikkumisen riemusta.

Kuntoiluvalaistumiseni lisäksi olen ottanut osaa punnerrus-, sekä vatsalihashaasteeseen. Punnerruksia en ole pitkään aikaan saanut viittätoista enempää, ja luku on vain huononemaan päin, kaikesta lapsen kantamisesta huolimatta. Tankotanssiharrastuksenkin ollessa tauolla, ei käsilihakset saa samanlaista jokaviikkoista rääkkiä, mitä niiden kuuluisi, joten joudun tyytymään tämän hetken lähes voimattomiin kumilutkuihin.

Lähtötilanne on siis tämä,

katsotaan tästä sitten uusinta versio haasteen päättymisen jälkeen, kuuden viikon perästä.

Vatsalihas haasteeseen lähden odottavaisin mielin. Tiedän ettei matkani näkyviin lihaksiin ole mahdoton, sillä kaukaisina taekwondo aikoinani vatsallani pullotti kaksi sievää lihasriviä. Ja sen enempää en toivokkaan. Tällä hetkellä tunnen lihakset pienen rasvakerroksen alla, mutta eivätköhän ne sieltä taas saada pienen kisuttelun jälkeen esille. Vatsastani en sentään kuvia laita.

Katsotaan mitä loppuviikko tuo tullessaan!

Miss K. lenkkeilee ja lenkkeilee ja lenkkeilee..

..ja lenkkeilee - tulevaisuudessa. Tällä hetkellä en voi sanoa liikkuvani vaunulenkkejä enempää, mutta halua kyllä olisi. Aikaa ei vaan tunnu olevan riittävästi, vai lieneekö sekin vain halpa tekosyy?

Hankin itselleni kuntosalikortin, joka on seissyt käyttämättömänä jo kuukaudenpäivät. Olin jo laittamassa moista rahasyöppöä vuokralle parempaan kotiin, kunnes löysin jostakin uusia voimavaroja, joiden avulla aion punnertaa itseni kuntosaliliikunnan ihmeelliseen maailmaan.
Kyse ei siis ole siitä ettenkö välittäisi liikunnasta, vaan ennemminkin saamattomuudesta ja järjestelykyvyttömyydestä. En malta kysyä lastenvahtia, ja löydän aina sata muutakin hoidettavaa asiaa. Olen aivan mahdottoman huono ajankäyttöni kanssa, ja tarvitsen aina joko terävän pukkauksen ulkopuoliselta voimalta, taikka äkillisen energia puuskan omasta takaa. Nämä puuskat tuntuvat olevan valitettavan harvassa.

Tykkään touhuilla kaikennäköistä päivien mittaan, ja harrastan reilusti niinsanottua hyötyliikuntaa. Päivissäni on silti kelpo harrastuksen mentävä aukko, joka tulee nyt täytettyä, viimeistään huhtikuun alusta alkaen. Tässä kohtaa haluan korostaa, että minä vihaan kuntosaleja. Mutta koska rakastan pyöräilyä, ja haluan reisiä räjäyttävään lenkkikuntoon, täytyy minun saada lihastreeniä jostain muualtakin. Lisäksi kriiseilen peputtomuuttani, ja kun hoksasin senkin olevan vain treenaamattomuutta, on kannattava vaihtoehto suunnata nenä kohti jumppasaleja.

Fillaroinnista puheenollen, kävimme rakkaan kihlattuni kanssa jälleen pikkiriikkisellä "maastolenkillä", joka luonnollisesti käsitti enemmän teillä ajoa, kuin haasteellisia polkuja, jotka tähän aikaan vuodesta hautovat vielä paksun lumi kerroksen alla. Tiet olivat liukkaita ja olo kuin vastasyntyneellä varsalla, mutta ilme kasvoilla oli aurinkoisempi kuin aurinko itse! 

Tässä kuva uskollisesta ajokistani nykykunnossaan:

Ei muuta kuin kevätkunnon kohotukseen mars!

Yks-kaks-kolme-sukelletaan!

Joka sunnuntai toistuva yhteiskiva meidän pienellä perheellä on vauvauinti. Hinta on suolainen, mutta lapsi nauttii, ja niin nauttivat vanhemmatkin. Meillä on paha tapa myöhästyä aina vähäsen, mutta tänä sunnuntaina yllätin itseni päätähuimaavalla valmistelunopeudella, ja istuin lapsi sylissä lastenaltaan matalassa päässä jo ennen alkupiiriä. 

Joka kerta uinti alkaa pienellä kokoontumisella, muutamalla leikillä ja laululla. Sitten on vapaata polskimista, ja lopuksi taas kokoonnutaan sanomaan heipat lurauttamaan loppulorut. 

Kolmenvuoden takainen minä olisi yllättynyt, jos saisi tietää, että nyt leikin pienen vauvan kanssa, ja heittäydyn välillä jopa vähän imeläksi altaassa muiden äitien kanssa lallatellen. Mutta kolmenvuoden takainen minä olikin aika eri ihminen. Vakaa elämä ja turvattu tulevaisuus olivat kaukaisia käsitteitä, puhumattakaan äitiydestä! Olen kyllä työskennellyt päiväkodeissa useita eri mittaisia ajanjaksoja, ja välistä ujosti haaveillut omasta nyytistäkin, mutta elämäntapani ei ole mahdollistanut sellaista ennenkuin vasta nyt. En myöskään ole koskaan nähnyt itseäni kovin "päiväkotitätimäisenä", mutta tiesin että kyllä minusta vielä ihan kelpo äiti tulee. Se onkin sellainen aihe, jota pyörittelen monesti mielessäni, äitiys, ja nimenomaan tarpeeksi hyvä äitiys. Mutta siitä ehkäpä lisää joskus myöhemmin (aihe on kyllä mahdottoman ärsyttävä, monestakin syystä).

Pidän kyllä kovasti yhteisestä tekemisestä lapsen kanssa. Minun puolestani harrastuksia voisi olla normaalin ulkoilun ja leikkimisen lisäksi enemmänkin, mutta taloudellinen tilanteemme ei ole kanssani samaa mieltä. Lapsilla kun osataan rahastaa! Jo pelkästään vauvauintien hinnat pomppivat satasen paremmalla puolen. Vauvajumppa tuleekin kuntosalini puolesta, mutta meillä ei ole vielä niille tunneille asiaa yhden vuoden ikärajan vuoksi. 

Kesällä onkin sitten ihanaa kun päästään fillaroimaan lapsen kanssa. Se on meille luonnollinen tapa liikkua, ja iso osa elämää. Omalta osalta fillari kausi on jo avattu (yhden pienen pienen ja varovaisen lenkin merkeissä), mutta jotta lapsen uskaltaa iskeä takapaksille, on lumien sulettava pois ja teiden kuivuttava kunnolla ajokelpoisiksi. Keväämmällä pääsemme sitten kypärä ja aurinkolasi ostoksille. Hamaxin istuin löytyykin jo omasta takaa.
Siihen asti käymme ahkerasti vauvauimassa, ja treenaamassa sukelluksia (jotka meidän poika taitaakin varsin näppärästi). Järvivesien lämmittyä ja auringon pollottaessa taivaalla kasataan pikku laivat ja rantsulelut, ja suunnataan möllimään lähilammelle kesää palvomaan. Silloin on uimahallin haju muisto vain!

Motivaatioharjoitus

Olen aavistuksen saamaton nainen. Vierähti tovi ellei toinenkin, ennen kun sain tämän, edelleen työn alla olevan blogini ilmoille. Eikä tämä yksin ole ainut asia joka minulla kestää.

Koska taipumukseni keskeneräisyyteen, asioiden unohteluun sekä niiden viivästymiseen on niin suuri, olen päättänyt katkaista kierteen, ja tukea itseäni nousussa uuteen huippuun! Toisin sanoen ahdistan itseni nurkkaan lupaamalla asioita tänne. Enhän tohtisi olla toteuttamatta niitä "suuria suunnitelmia" mahdollisten todistajien läsnä ollessa - enhän?

Parhaimpina hetkinäni olen luova, suunnittelen ja valmistan asusteita, muokkaan vaatteita, ja valokuvaan. Silloin myös nousen pyöräni selkään, poljen niin ikään lenkkiä, ja pelleilen videokameralla. Joka väliin mahtuu pienen lapsen hoitoa ja yhteisiä leikkihetkiä.

Huonoimpina hetkinä sitten en pahemmin laiskiaiselle vertoja vetäisi. Se on luovan toiminnan suvanto, eli saamattomuuden kehto. Aikoja jolloin monikin asia jää suunnittelun tasolle, mikä tavallisesti on yksi rakkaimmista puuhistani. Kaikkea on hauska suunnitella, mutta toisinaan hankalampi toteuttaa - resursseja tässä matovaiheessa on kaiketi turha syyttää.

Ei siis muuta kuin hanska käteen, tiski taakse ja lähdetään keräämään ne motivaatio pisteet kotiin!