Nyt on Miss K:n myönnettävä olevansa vähän väsynyt.
Lapsoseni, rakas jääsilmäinen poikani, ei nuku. Pojan mielestä yöt ovat mitä mainiointa aikaa ruokailulle - "maitoilulle" - mikä meillä käytännössä tarkoittaa syöpöttelyä viidesti yössä.
Lapsen synnyttyä olin kyllä ajatellut nukuttaa häntä omassa kehdossaan, mutta lukuisten heräilyjen vuoksi ikäänkuin liu'uimme perhepetiin. Erittäin sikeäunisena, ja tottuneena nukkumaan keskeytymättömiä öitä, olin aivan liian taju kankaalla nostaakseni lapsen joka imetyksen päätteeksi takaisin kehtoon. Niinpä tulimme lopulta vaiheeseen, jossa en enää edes yrittänyt nukuttaa lasta omaan sänkyynsä, vaan jäimme suoraan samalla patjalle koko perhe.
Lähtötilanne oli siis tämä.
Aloitimme eräänlaisen unikouluttamisen. En ole varma mitä mieltä olen tuosta varsinaisesta unikoulusta, mutta tiesin, että palatakseni töihin, minun olisi saatava hyvä yöunet. Näkemykseni on, että koko perhe on tyytyväisempi kun kaikki nukkuvat hyvät, kokonaiset yöunet. Päätin siis ottaa itseäni sekä tilannetta niskasta kiinni, ja siirtää pojan rohkeasti omaan sänkyynsä. Tarkoituksena oli olla imettämättä, niin pitkälle kuin se olisi mahdollista. Ajattelin, että yösyöntien lopettaminen on suoraan johdannainen heräilyyn. Mutta näinpä ei meidän lapsen kohdalla ollutkaan.
Tämän ns. kevyen unikoulun aloittamisesta on nyt kulunut reilu kaksi viikkoa, eikä lapsemme nuku vieläkään. Olen väsyneempi kuin koskaan aikaisemmin, sillä edelleen herään sen viitisen kertaa yössä, mutta nyt nousen ylös, ja kävelen pinnasängyn viereen, ja kykin siinä pojan selkää silitellen parhaimmillaan tunnin verran. Positiivista on ollut, ettei poika missään vaiheessa ole saanut minkäänlaisia raivareita, taikka itkenyt hätäänsä. Hän vain herää, itkee minut viereensä, rauhoittuu, muttei nukahda. Heti jos poistun, huuto alkaa.
No, toissa yönä sitten tapahtui ensimmäinen oikea edistysaskel. Poika nukahti ennen kymmentä, ja heräsi ensimäisen kerran vasta kuuden aikaan aamulla. Viime yönä hän heräsi kerran, mutta nukahti melkein heti uudestaan.
Unikoulumme alkupuolella imetin lapsen ensimmäisen kerran vasta aamupalan jälkeen, mutta hölmö kun olin, tajusin vasta puolentoista viikon taistelun jälkeen, että kello kuuden aamumaidon avulla, lapsi jaksaa yönsä paremmin. Hyvä äiskä. Joka tapauksessa nukahtaminen on selvästi helpottunut, ja tuntuu että poika suorastaan odottaa omaan sänkyyn laskemista, jotta voi huokaista, sulkea silmät ja käydä uniketun johdattamana untenmaille. Unikettu on siis hännästä vedettävä, soiva lahja Ikeasta.
En jaksa uskoa että tilanteen helpottuminen veisi enää kovin kauaa. Sitä odotellessa,
Tsau mi luv's!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti