Haavehia aattehia

Sain sen sitten vihdoin sain aikaiseksi. Varasin itselleni koko olkavarren mittaisen tatuointi ajan. Olen pantannut sitä syystä että rauta oli kuuma toisaalla, jossa se sitten hiljalleen pääsi sammumaan, eli suoraan suomeksi sanottuna petyin toisessa liikkeessä saamaani palveluun.

Nyt uusi aikani on sellaiseen paikkaan, jonne olin sitä alunperinkin ajatellut, tosin vasta tulevan kesän lopulle, mutta jääpähän aikaa kerätä rahaa ja miettiä vielä viimehetken korjauksia kuvaan. 

Olen aina rakastanut runsas värisiä, täyteläisiä tatuointeja. Ja sitä että niitä on paljon.

Kettu tatuoinnin aiheena kiehtoo minua valtavasti. Miten siitä sitten saa oikeasti hyvän näköisen ja näyttävän onkin sitten toinen tarina.

Yllä olevassa kuvassa asettelu on mielestäni onnistunut. Kuvio seuraa miellyttävästi selän ja lantion kaarta.

Olen pyöritellyt mielessäni kahta ääripäätä. Old school henkisiä, sekä näitä mielestäni jännittäviä, ihmeellisiä, ehkei niin yleisiäkään kuvia. Osa näistä on aivan mielettömiä, enkä voi lakata taivastelemasta niiden hienoutta.

Myös feminiiniset aiheet kuten kukat ja perhoset, ovat hyviä ideoita naisen vartalolle, vaikka aikanani olenkin pitänyt niitä tylsänä ratkaisuna. Niillä voi kuitenkin tuoda sopivasti pehmeyttä muuten kovempi aiheiseen kuvaan. Ehkäpä siksi pidänkin niin paljon sokeri kalloista.

Naisten pitäisi aina maalata naamansa näin.

Jännityksellä jään odottamaan omaa värityspäivääni!

Vapise housuissasi - Miss K. urheilee!

...juoksumatolla. Olen saavuttanut urheilullisen huippuni, ja löytänyt itseni lenkkeilemästä läheisen kuntosalin juoksumatolta. Lähdin spontaanisti lapseni kummitädin (hänen urheilusuorituksiaan voi seurata täältä) kanssa tutustumiskäynnille hänen kuntosalilleen. Kokemus oli mitä mahtavin! Sellaista kipua ja energiaa en ole kokenut aikoihin. Jo pelkästään se, etten antanut testosteronimöykkyjen hämmentää minua, saatika se, että päihitin inhoni juoksumattoa kohtaan. Testasimme aerobista suorituskykyämme sekä kuntopyörällä, että crosstrainerilla ja matolla. Hoksasin crossarin näppäryyden, ja juoksumatolta ladatun, yllättäen positiivisen energian. Pyöräilyn jätän tästä lähin suosiolla maanteille, minne se kuuluukin.

Pääsin myös Lerikan johdolla testaamaan jalkaprässiä - joka mahdollisesti tulee koitumaan kohtalokseni. Minä, joka lapsena hyppäsi aina yli kaksi metriä vauhditonta pituutta, minä, joka harrastan maantiepyöräilyä ja olen aina omannut vahvat jalat, sain valmiiksi hädintuskin pienen sarjan ilman painoja! Voi nolous ja raskaus ajan liikkumattomuus sentään! Onneksi muutama onnistunut leuanveto sentään luo minuun uskoa tulevasta vahvasta ja pystyvästä vartalosta.  
Tämä koettelemus kyllä motivoi minua entisestään lihaskuntoiluun noiden kauan kammoksuttujen hikikoppien pariin. Haluan pitää tämän fiiliksen, ja seota ilta toisensa jälkeen liikkumisen riemusta.

Kuntoiluvalaistumiseni lisäksi olen ottanut osaa punnerrus-, sekä vatsalihashaasteeseen. Punnerruksia en ole pitkään aikaan saanut viittätoista enempää, ja luku on vain huononemaan päin, kaikesta lapsen kantamisesta huolimatta. Tankotanssiharrastuksenkin ollessa tauolla, ei käsilihakset saa samanlaista jokaviikkoista rääkkiä, mitä niiden kuuluisi, joten joudun tyytymään tämän hetken lähes voimattomiin kumilutkuihin.

Lähtötilanne on siis tämä,

katsotaan tästä sitten uusinta versio haasteen päättymisen jälkeen, kuuden viikon perästä.

Vatsalihas haasteeseen lähden odottavaisin mielin. Tiedän ettei matkani näkyviin lihaksiin ole mahdoton, sillä kaukaisina taekwondo aikoinani vatsallani pullotti kaksi sievää lihasriviä. Ja sen enempää en toivokkaan. Tällä hetkellä tunnen lihakset pienen rasvakerroksen alla, mutta eivätköhän ne sieltä taas saada pienen kisuttelun jälkeen esille. Vatsastani en sentään kuvia laita.

Katsotaan mitä loppuviikko tuo tullessaan!

Miss K. lenkkeilee ja lenkkeilee ja lenkkeilee..

..ja lenkkeilee - tulevaisuudessa. Tällä hetkellä en voi sanoa liikkuvani vaunulenkkejä enempää, mutta halua kyllä olisi. Aikaa ei vaan tunnu olevan riittävästi, vai lieneekö sekin vain halpa tekosyy?

Hankin itselleni kuntosalikortin, joka on seissyt käyttämättömänä jo kuukaudenpäivät. Olin jo laittamassa moista rahasyöppöä vuokralle parempaan kotiin, kunnes löysin jostakin uusia voimavaroja, joiden avulla aion punnertaa itseni kuntosaliliikunnan ihmeelliseen maailmaan.
Kyse ei siis ole siitä ettenkö välittäisi liikunnasta, vaan ennemminkin saamattomuudesta ja järjestelykyvyttömyydestä. En malta kysyä lastenvahtia, ja löydän aina sata muutakin hoidettavaa asiaa. Olen aivan mahdottoman huono ajankäyttöni kanssa, ja tarvitsen aina joko terävän pukkauksen ulkopuoliselta voimalta, taikka äkillisen energia puuskan omasta takaa. Nämä puuskat tuntuvat olevan valitettavan harvassa.

Tykkään touhuilla kaikennäköistä päivien mittaan, ja harrastan reilusti niinsanottua hyötyliikuntaa. Päivissäni on silti kelpo harrastuksen mentävä aukko, joka tulee nyt täytettyä, viimeistään huhtikuun alusta alkaen. Tässä kohtaa haluan korostaa, että minä vihaan kuntosaleja. Mutta koska rakastan pyöräilyä, ja haluan reisiä räjäyttävään lenkkikuntoon, täytyy minun saada lihastreeniä jostain muualtakin. Lisäksi kriiseilen peputtomuuttani, ja kun hoksasin senkin olevan vain treenaamattomuutta, on kannattava vaihtoehto suunnata nenä kohti jumppasaleja.

Fillaroinnista puheenollen, kävimme rakkaan kihlattuni kanssa jälleen pikkiriikkisellä "maastolenkillä", joka luonnollisesti käsitti enemmän teillä ajoa, kuin haasteellisia polkuja, jotka tähän aikaan vuodesta hautovat vielä paksun lumi kerroksen alla. Tiet olivat liukkaita ja olo kuin vastasyntyneellä varsalla, mutta ilme kasvoilla oli aurinkoisempi kuin aurinko itse! 

Tässä kuva uskollisesta ajokistani nykykunnossaan:

Ei muuta kuin kevätkunnon kohotukseen mars!

Yks-kaks-kolme-sukelletaan!

Joka sunnuntai toistuva yhteiskiva meidän pienellä perheellä on vauvauinti. Hinta on suolainen, mutta lapsi nauttii, ja niin nauttivat vanhemmatkin. Meillä on paha tapa myöhästyä aina vähäsen, mutta tänä sunnuntaina yllätin itseni päätähuimaavalla valmistelunopeudella, ja istuin lapsi sylissä lastenaltaan matalassa päässä jo ennen alkupiiriä. 

Joka kerta uinti alkaa pienellä kokoontumisella, muutamalla leikillä ja laululla. Sitten on vapaata polskimista, ja lopuksi taas kokoonnutaan sanomaan heipat lurauttamaan loppulorut. 

Kolmenvuoden takainen minä olisi yllättynyt, jos saisi tietää, että nyt leikin pienen vauvan kanssa, ja heittäydyn välillä jopa vähän imeläksi altaassa muiden äitien kanssa lallatellen. Mutta kolmenvuoden takainen minä olikin aika eri ihminen. Vakaa elämä ja turvattu tulevaisuus olivat kaukaisia käsitteitä, puhumattakaan äitiydestä! Olen kyllä työskennellyt päiväkodeissa useita eri mittaisia ajanjaksoja, ja välistä ujosti haaveillut omasta nyytistäkin, mutta elämäntapani ei ole mahdollistanut sellaista ennenkuin vasta nyt. En myöskään ole koskaan nähnyt itseäni kovin "päiväkotitätimäisenä", mutta tiesin että kyllä minusta vielä ihan kelpo äiti tulee. Se onkin sellainen aihe, jota pyörittelen monesti mielessäni, äitiys, ja nimenomaan tarpeeksi hyvä äitiys. Mutta siitä ehkäpä lisää joskus myöhemmin (aihe on kyllä mahdottoman ärsyttävä, monestakin syystä).

Pidän kyllä kovasti yhteisestä tekemisestä lapsen kanssa. Minun puolestani harrastuksia voisi olla normaalin ulkoilun ja leikkimisen lisäksi enemmänkin, mutta taloudellinen tilanteemme ei ole kanssani samaa mieltä. Lapsilla kun osataan rahastaa! Jo pelkästään vauvauintien hinnat pomppivat satasen paremmalla puolen. Vauvajumppa tuleekin kuntosalini puolesta, mutta meillä ei ole vielä niille tunneille asiaa yhden vuoden ikärajan vuoksi. 

Kesällä onkin sitten ihanaa kun päästään fillaroimaan lapsen kanssa. Se on meille luonnollinen tapa liikkua, ja iso osa elämää. Omalta osalta fillari kausi on jo avattu (yhden pienen pienen ja varovaisen lenkin merkeissä), mutta jotta lapsen uskaltaa iskeä takapaksille, on lumien sulettava pois ja teiden kuivuttava kunnolla ajokelpoisiksi. Keväämmällä pääsemme sitten kypärä ja aurinkolasi ostoksille. Hamaxin istuin löytyykin jo omasta takaa.
Siihen asti käymme ahkerasti vauvauimassa, ja treenaamassa sukelluksia (jotka meidän poika taitaakin varsin näppärästi). Järvivesien lämmittyä ja auringon pollottaessa taivaalla kasataan pikku laivat ja rantsulelut, ja suunnataan möllimään lähilammelle kesää palvomaan. Silloin on uimahallin haju muisto vain!

Motivaatioharjoitus

Olen aavistuksen saamaton nainen. Vierähti tovi ellei toinenkin, ennen kun sain tämän, edelleen työn alla olevan blogini ilmoille. Eikä tämä yksin ole ainut asia joka minulla kestää.

Koska taipumukseni keskeneräisyyteen, asioiden unohteluun sekä niiden viivästymiseen on niin suuri, olen päättänyt katkaista kierteen, ja tukea itseäni nousussa uuteen huippuun! Toisin sanoen ahdistan itseni nurkkaan lupaamalla asioita tänne. Enhän tohtisi olla toteuttamatta niitä "suuria suunnitelmia" mahdollisten todistajien läsnä ollessa - enhän?

Parhaimpina hetkinäni olen luova, suunnittelen ja valmistan asusteita, muokkaan vaatteita, ja valokuvaan. Silloin myös nousen pyöräni selkään, poljen niin ikään lenkkiä, ja pelleilen videokameralla. Joka väliin mahtuu pienen lapsen hoitoa ja yhteisiä leikkihetkiä.

Huonoimpina hetkinä sitten en pahemmin laiskiaiselle vertoja vetäisi. Se on luovan toiminnan suvanto, eli saamattomuuden kehto. Aikoja jolloin monikin asia jää suunnittelun tasolle, mikä tavallisesti on yksi rakkaimmista puuhistani. Kaikkea on hauska suunnitella, mutta toisinaan hankalampi toteuttaa - resursseja tässä matovaiheessa on kaiketi turha syyttää.

Ei siis muuta kuin hanska käteen, tiski taakse ja lähdetään keräämään ne motivaatio pisteet kotiin!